MATKA POLTTOAINETANKISSA

Tämä on kertomus kolmen miehen matkasta Kreikasta Italiaan

Nämä pakolaiset Syyriasta olivat selviytyneet Kreikkaan asti, mutta tahtoivat jatkaa matkaansa pitemmälle Eurooppaan. Rahojen alkaessa huveta ja perheiden jäätyä turkkiin odottamaan uutta kotia, nämä miehet tekivät äärimäisen ratkaisun päästäkseen jatkamaan pakomatkaansa.

Tiedän että polttoainetankki on pirumoinen paikka matkata. Eräs syyrialainen oli yrittänyt sitä aikaisemmin, kehotti luopumaan koko ajatuksesta.

Mutta meidän oli epätoivoisesti pyrittävä pois Kreikasta. Olimme juuttuneet sinne kahdeksi kuukaudeksi ja majailimme Ateenalaisessa huoneistossa Adin ja Badin seurassa. Ei ollut työtä, ei apua selvitä, vihaiset poliisit hätyyttelivät meitä jokainen päivä, vaatien nähdä paperit,- Missä paperit ovat?, Dokumet, Dokumet!

Salakuljettaja jobbarit istuivat kuppiloissa ja baareissa, enimmäkseen ne olivat kurdi ja arabi kundeja ja puhuivat melko avoimesti tavoistaan siirtää ihmisiä Eurooppaan, veneillä ja muilla kulkuvälineillä, joka kuorma-autojen polttoaine säiliöissä. Polttoaine tankki oli pahin mahdollinen, mutta se oli ainut tapa päästä matkaan. - Voit olla vainaja kun tulet perille, mutta pääset sinne kuitenkin, salakuljettajat vitsailivat.

Se kundi joka puhui minulle tuosta kuljetustavasta, oli yksi egyptiläinen, joka pyöritti internet kahvilaa Omonia torin läheisyydessä. Se kahvila oli jonkinlainen salakuljetuksien etuetappi. Joukko arabi poikia saattoi olla siellä puhumassa skypen kautta koteihinsa, tämä egyptiläinen saattoi kuulla näistä keskusteluista, kuka kulloinkin oli matkan tarpeessa Ranskaan taikka Italiaan.

Hän myös kertoi meille tietävänsä kreikkalaisen rekan ja kuljettajan joka oli lähdössä italiaan, viidestätuhannesta per nuppi hän olisi valmis ottamaan matkalaiset Milanoon. Hän voisi ottaa neljä meistä yhteen tyhjään auton polttoaine tankkiin.

Lähdettiin Ateenasta taksilla, minä, Badi ja Anas, sekä eräs iranilainen kaveri jota ei kukaan erityisemmin tuntenut. Kuski vei meidät teollisuus alueelle, suureen varastohalliin Thessalonikin ulkopuolella, ei kovin kaukaa merestä. Rekka seisoin tuossa teollisuus hallissa, kuski veti ovet kiinni, niin ettei kukaan nähnyt sisäpuolelle. Kuski kehotti meitä käymään vessassa, toiset kaverit meistä matkalaisista kävivät kusella, mutta minä oli liian jännittynyt enkä saanut mitään tulemaan.

Meidän oli päästävä tankkiin ryömimällä auton alle, sitten oli puserruttava pikkuisesta luukusta sisään. Heti kun näin paikan, ajattelin että me kuollaan sinne.

Kun sitten oli nähty, minne meidän oli määrä mennä piiloon tulevan matkan ajaksi, ryömimme auton alta ja rukoilimme siinä hallin lattialla, kaikki neljä yhdessä, lapsiemme puolesta . Sitten ahdoimme itsemme tuohon ahtaaseen tankkiin, kuulimme kun kuski käynnisti dieselin, heti kun rekka oli lähtenyt liikkeelle, pidimme varmana, ettemme kestäisi tuntiakaan, tankissa oli kuumaa ja hengitysilma oli paksuna dieselöljyn huurusta. .Adas alkoi äkkiä hakata tankin seinää ja huutaa, kuski kuuli huudon ja sammutti moottorin, ennen kun rekka oli ehtinyt ulos hallista, ryömimme näkyville: - Minulla on lapsia, en tahdo kuolla, Adas sanoi.

Tankissa ei ollut tilaa meille kaikille neljälle,niinpä sovittiin että se irakilainen kaveri jää pois ja menee takaisin Atheneaan, me muut oltiin olleet kuukausia yksissä, me oltiin kuin veljet, luotimme toisiimme.

Rakkakuski oli menettämässä viisituhatta euroa, mutta ei hän liioin halunnut tulla perille neljän ruumiin kanssa, hän tyytyi tinkimään meiltä viisisataa euroa lisähintaa.

Tunnin sisällä minulle tuli kova kusihätä, me oltiin ahdettu kuin hillo purkkiin, allamme tankin pohjalla oli kumimatto, kova kuumuus sai sen pehmenemään,tunsin miten kumi muuttui kuumaksi vahaksi, olimme pian tämän mustan mönjän peitossa. Pimeässä kuumassa tankissa, mustan mönjän peitossa ja hengitystä poltti dieselöljyn huuru - olin sata prosenttisesti varma että me kaikki oltiin kuolemaan tuomitut.

Meillä oli mukana pieni muovinen Bebsi Cola pullo, Badi ja Anas onnistuivat kusemaan tuohon pulloon, puolet meni pulloon ja toiset puolet ohi.

Paikkoja särki, enkä siltikään kyennyt virtsamaan tuohon pulloon, matkan loppua kohti kipu vatsassani yltyi niin sietämättömäksi että oli menettää tajuntani, yritin pysyä hiljaa, mutta kaiken aikaan sisukseni huutivat tuskasta.

Tuskallisien tuntien jälkeen rekka ajoi lautalle, moottorin äänen tauottua pelkäsimme ulkopuolisien henkilöiden keksivän meidät, pysyimme hiljaa, puhuimme vasta kun rekka oli liikkeessä. Yksikään meistä ei ajatellut selviytymistämme, minulla oli kännykkä kädessäni, tuijotin pimeydessä sen vihreähehkuista taulua, ajattelin vaimoani ja kaksoistyttäriämme Demaa ja Remaa jotka olivat vasta täyttäneet neljän, olin ryhtynyt tähän vaaralliseen matkaan heidän vuokseen, miten he tulisivat selviytymään jos minulle tapahtuisi jotakin. Meillä oli kolmas tyttö tulossa, olin nähnyt hänet siinä Ultara tarkastuksessa mikä vaimolleni tehtiin turkissa ennen lähtöäni tälle retkelle, pimeässä, ahtaassa, rekka-auton polttoainesäiliössä maaten tuijotin kännykkään taltioimia kuvia perheestäni kunnes akku loppui ja vihreä kajo sammui.

Diesel jyrähti käyntiin, saatoimme tuntea miten ajoneuvo liikkui, nyt hiljaa, hiljaa matelemalla, kun se pysähtyi, kuulimme miesten puhuva ulkopuolella, kieli oli italiaa, siitä tiesimme että olimme tulleet italiaan, se oli helpottava tunne- sattuisi sitten mitä hyvänsä, meitä ei enää palautettaisi Kreikkaan.

Kuljettajan oli määrä toimittaa meidät Milanoon, jonkun tunnin ajon jälkeen emme enää kyenneet jatkamaan tuossa säiliössä. Aloimme hakata säiliön seiniä ja huutaa kuljettajaa pysähtymään, tämä ei kuulut meitä ja piina jatkuin. Banidin puhelimessa oli vielä jonkin verran virtaa ja käskin hänen soittaa Atenaan, salakuljettaja agentille ja tämän soittamaan rekkakuskille, kertoa tälle että olimme kuolemaisillamme.

Kun rekka sitten viimein pysähtyi, putosimme jäykkinä nyytteinä tankista maahan, emme saaneet jäseniämme liikkumaan, ne olivat kuin halvatut ja tunnottomat.

Rekkakuski vannotti meitä olla tunnistamatta häntä, sillä hän ei koskaan ollut nähnyt meitä, sitten hän ajoi tiehensä. Kymmenen minuuttia lojuessani liikkumatta siinä metsäisellä tiellä sain lopulta virtsattua.

Meillä ei ollut käsitystä siitä mihin me olimme tulleet, olimme italiassa mutta missä siellä, Badi käytti puhelimensa GPS paikanninta, siitä selvisi, että paikka oli lähellä kylää, aloimme kävellä, viiniköynnöksiä oli kaikkia, Ollimme huolissamme kyläläisistä, soittaisivatko he poliisit paikalle samalla lailla kun kreikkalaiset olivat tehneen, niinpä käänsimme selkämme ohiajaville autoille ja olimme olevinaan kuin maantiellä kuljeksivat turistit.

Meidän oli lopulta käännyttävä kyläläisien puoleen saamana apua, emme olleet juoneet eikä syöneet kokonaiseen vuorokauteen jonka matka tankissa oli kestänyt. Toverini panivat minut eteen koska oli joukosta kaikkein vaalein ja koulutetuin. Paljastuin pian että odotusten vastaisesti italialaiset olivat ystävällisiä ja auttamishaluisia, kädestä pitäen nämä opastivat meidät lähimpään ravintolaan, missä saimme nauttia ensitöiksemme kahvia ja vettä.

Lähde BBC, käännös ja referointi Harry Tobin