HARRY'S BLOG

Soturi

Laiva, töijättynä satamalaituriin, on kuin uinuva soturi.

Odottamassa uutta yhteenottoa meren kanssa.

Mutta kun se on pääsyt ulos merelle, se herää henkiin,

savuten, natisten se taistelen aaltoja vastaan.

Se on koti ja linna, ja taivas joillekin,

paikka työlle, unelle ja syönnille, muistoille, ajatuksille ja toiveille.

Valtaisa ja vaha

Jos se kykenisi puhumaan,

sillä olis tarinoita kaukaisista rannoista.

Miehistä jotka seilasivat, miehistä jotka

pitivät huolta siitä.

Hiljaisena nyt satamassa, puomit ylös nostettuina,

suurin osa väestä maissa, hetken irrallaan laivastaan,

meren yksinäisyydestä, maankamara jalkain alla,

silti, kärsimättömänä

pääsemään takaisi.

Hiljaista , vain merituuli, lokkia ja loittoneva lentokone, muistuttamassa nykyisyydestä

" Tekö saatana frisk mies olette",

Minä muistan tuon"te" jota käyttivät, armeijassa ali ja esiupseerit, alokkaista puhutellessa, hiukan koomiselta se kuulostaa, kun teitittelyyn pitäisi liittyä kunnioitus teitittelyä kohtaan, sen ovat kuitenkin armeijan miehet ja kauppalaivojen päällystöt, joissakin laivoissa, ei kaikissa, menneinä vuosina - ainakin raumalaisissa aluksissa -kääntäneet päälaelleen.

Johtuiko tuo nuorien jungmannien ja matruusien teitittely komentajaetäisyydestä, arvokkuudesta ja sen säilyttämisettä.

Olkoon mistä hyvänänsä, mutta näin vuosikymmenien jälkeen se tuntuu aika koomiselta.

Muistan kun se täysin hyödytön ja ammattitaidoton, pilliklubia polttanut kapteeni, kävi joskus ruorihytissä seisoskelemassa, toisessa jalassaan aamutohveli ja toisessa kumisaapas, ja oli enemmän kiinnostunut tiedustelemaan kotitilansa lehmien synnytysajoista, kuin merestä, jota hän selvästi pelkäsi, ja josta hän ei näyttänyt tietäneen mitään - muisti kuitenkin esiintyä komentajana, joka ei unohtanut teititellä renkejään tuolla laivalla, ja sitä samaan upseeriarvon pätkää piti yllä muutkin lammasnahkoihin pukeutuneet kansipäälliköt laivalla, joka surkeasti olisi tuon omatekoisen arvovallan tilalle kaivannut yhden joitakin ulkomaan kieltä osaavan johtomiehen.

Eldarit

by harry

Olen kuulut vielä on sankareita Hornin ja Kapin.
Mutta miehistä pataruumain en enää kuule.

On kiroilu ja melske alhaalla tauonnut.

Siellä oli miehiä noita, jotka kantaneet ei sankari vöitä,

ei nappeja.

Heitä pukivat hiki ja rätti, singletit ja dongerit,
soljet selän puolelle teljetyt.

Monet heistä tulivat kortteleista köyhistä.
Toiset kortteleista satamain - ei mistään.
Luota tulijuomain, ja huorain.Trimmariks. Eldariks, heitä kutsuttiin.

Kaikki he laihoja,
tulen ja noen mustaamia nahkanauloja.

Jos yksi vahdissaan tonnin, jos toisen, hiiltä sisään fyyriin hikoili.
Toisen vahdissa kanget sousivat. Pleissit helisivät,

 puukot viilsivät kuonaa.

Fyyrit pauhas ja elstat hehkuivat kuumaa.

Silloin, saattoi trimmeri kärryineen hetken levähtää
'Taitava olet mies Pleissamaan'.

Varo vaan, ettei karkaa se katolle.

Laipioiden varsista läksivät nuo insinöörinaulat. Kilopondit,
ja akseli hevosvoimat.
Stimmi seisoi topilla, ja mestarit messinkinappi takeissaan,

- Tehdään solmuja.
Kaksikymmentä kolme tonnia, tämä vanha huora syö hiiltä päivässä.

Helppo on purjehtia myötätuleen, vaan ei pala Koli siihen suuntaan.
Traakintorvet länteen, Itään, ei tuule mitään.
Ei pääse laiva eroon savustaan.

Selkä edellä kautta Kap Hyvä Toivon, Intiaan.

 Tuulta, vettä ja vetoa traakintorvet täynnä.
Neljän fyyrin edessä. Kuusilattiaisen mustan kuilun pohjalla, ei aikaa miettiä, vieläkö ollaan pinnalla, vai jo veden alla.

HATTU LENSI MEREEN

by Harry Tobin

Augusta tuli Hulliin, 1963

Oli tullut kaukaa,

matkannut talvesta talveen,

låpi jäisien vesien ja viimojen,

Igarga joelta, kaaoksen kotoa

Se oli pahasti kyljellään,

lauta lastin ja veden painamana.

Sillä oli laaja ahterimessi ja

siinä kivilaatta lattia.

Miehet karkeat; meren ja maankamaran,

jätkät, kangas hatuissaan.

Puosun hattu lensi tuulenpuuska viskaamana,

peräpartaan yli mereen.

Hattu saatana! Lensi mereen!

Ei voi alkaa työhön, hattu saatana,

lensi mereen.

Tää päivä mennä joutaa,

Munkki baariin.

Väkevä hullu, paksu äijä,

tuli vierailulle, mellasti ja huusi aaveita,

uhkasi heittää laivansa meidän päälle.

Harry Tobin

Jouluaatto

Jäätynyt purjekangas repi paljaita käsiä,

ja kansi jalkain alla kuin luistinrata,

tuskin jalansijaa pysyä seisaallaan.

Tuuli luoteesta toi puuskia aaltojen yli.

Ärjyvät tyrskyt,

ja suojan puolella kallion hampaat.

Kuulimme tyrskyjen äänen ja aamun koi,

paljasti miten pahasti me maattiin.

Joka mies kannella,

huutojen saattamina.

Me kiskoimme ylös huippupurjeet,

ja oltiin valmiit kääntämään.

Koko sen armaan päivä me vaihdettiin halsseja,

välillä eteläisen kärjen ja pohjoisen,

kiskottiin jäisiä purjeita,

etenemättä minkään.

koko päivä,

kylmä kuin hauta.

Henkemme edestä. luonteemme ajamana

me ahdoimme ja luovimme,

kahden maapään

välillä.

Me koetimme välttää eteläistä rantaa,

sillä siellä kohisi luodevesi.

Ja jokainen halssinvaihto, vei meitä lähemmäksi

pohjoista maanpäätä.

Nähtiin talot rannalla ja nousevat kalliot,

missä tyrskyt löivät korkeana.

Nähtiin merivartija pihallaan

kiikaroimassa merelle.

Valkoinen huurre kylän katoilla,

kuin tyrskyjen vaahto veden yllä.

Lämpimät tulet paloivat rannan mökeissä,

ikkunat loistivat ja savupiiput savusivat.

Ja minä vannon, että me haistettiin ruuankäry,

kun mentiin uusille halsseille.

Kello kirkontorissa löi raikuvia lyöntejään,

Oli siunattu jouluaamu, ja se talo, merivartijan

talon takana oli talo missä minä synnyin.

Hyvin minä näin nuo huoneet, ja nuo siunatut kasvot siellä.

Äitini hopeiset silmälasit,

ja isäni hopeiset hapset.

Ja hyvin näin takkatulen ja ne posliinilautaset hyllyissä.

Ja hyvin minä tiesin, mistä he puhuivat.

He puhuivat minusta, pojasta joka lähti merille.

Oh, miten typerältä minä vaikutin, kaikilla tavoilla,

vetelemässä ja haalaamassa jäätyneitä köysiä.

siunattuna jouluna täällä.

Majakan valo syttyi, ja pimeys alkoi,

'Joka mies laskemaan hippupurjeet',

kuului kipparin huuto.

'Voi herran pojat, se ei koskaan tuu selviämään tästä'!

kuului förstin huuto.

'Tavalla tai toisella mennään',

oli kipparin vastaus.

Laiva horjui suunnassaan, mut purjeet

oli uudet ja se kallistui tiukkaan

hankavastaiseen, aivan kuin olis tiennyt sen.

Kun se talvipäivä päättyi ja alkoi yö,

me 'klaarattiin' se kirottu maanpää ja

seilattiin vapaaks.

Huokas joka sielu laivalla, paitsi minä,

joka näin kotini katoavan yöhön.

CATENRAALI JOELLA

by Harry Tobin

Yö oli lauha, lempeä

kun haltia saduissa. Edessä

suuri joki, alla kostea joen töyräs.

Siihen me istuttiin, töyrään vihreään ruohoon,

kolme meistä,

ilmojen teitä matkanneista;

Kalju Nils, puolikas ja minä,

nikkari; valtameri kirvesmies.

Agentti oli sanonut;

siellä on vene, ja venemiehet.

Menkää sinne.

Ja siel' oli pieni maja,

valaistu sisältä.

kapteenimme,vaalea, hoikka

pohjan mies.

meni ovesta,

tuli ulos, vasten valoa

pimeään

Takanaan paksu boatman.

Lähdettiin siitä rantaan,

kankein polvin mustan veden luo.

Löysä merimies säkki, vähin vehkein,

jalassa talvi saappaat, trooppisessa yössä.

Henkäili joki kun jättiläis lehmä,

kurlas ja röyhtäili,

Caramba, tum tum tu, mentiin yöhön,

dieselin katkuun.

Siel' oli Katenraali joella,

korkea tötterö valoja,

korkeita valoja varjoissa.

Kierrettiin perä ja valot kimmelsivät alas

musta veden pintaan.

Risteilijän perä, mustaa ja valkoista; kirjaimet; Helsinki,

kaupunki

kaikkine valoineen Mississipin joella.

Rauta seinää, rauta seinää ja pitkät portaat,

vaihto miehet tulossa.